Tämän artikkelisarjan tavoite on chinchillakantamme tason kehittäminen oikeaan suuntaan. Suuret kiitokset artikkelia koskevista kommenteista Helena Norrgårdille, Hanna Puronaholle, Niina Bambergille, Laura Niemiselle ja Jouni Lähdesmäelle.

Jokaisen poikasia harkitsevan tulisi aina muistaa, että jokainen eläin (tässä tapauksessa chinchilla), jota lisäännytetään, periyttää jälkeläisilleen niin hyviä kuin huonojakin ominaisuuksiaan. Millaista chinchillaa sitten kannattaisi lisäännyttää? Syitä poikueen teettämiseen on varmasti monia, mutta aina on syytä pysähtyä miettimään, onko suunniteltu poikue toteuttamisen arvoinen.

Yleensä, jos lisääntymiskykyiset chinchillat yhdistetään, on jossain vaiheessa odotettavissa jälkeläisiä, jos olosuhteet vain ovat suotuisat. Kuitenkin ennen kuin pariskuntaa lähtee edes muodostamaan, kannattaa miettiä tarkkaan, miksi haluaa teettää pariskunnalla poikaset? Sekä millaisia poikasia sieltä voisi odottaa? Tämä pohdinta on järkevää tehdä, sillä yleensä lisääntyvä pariskunta kannattaa muodostaa vain, mikäli poikasten teettämisellä on jokin päämäärä. Jos siis pariskunta on jalostuksellisesti oikeanlainen ja se voi osaltaan parantaa Suomessa olevaa chinchillakantaa. Muussa tapauksessa lisääntyvä pariskunta ei mielestäni ole suositeltava valinta, ellet sitten aio pitää kaikkia poikasia itse tai ellei sinulla ole niille jo valmiiksi hyviä koteja. Kunnollisia ja pysyviä koteja ei aina ole helppoa löytää, eikä lopetus saisi mielestäni koskaan olla kenenkään chinchillan kohtalo. Poikasten viemisessä eläinkaupan hyllylle myyntiin on mielestäni liian suuret riskit, sillä cincu vaatii rauhallisen elinympäristön ja ison häkin, eikä näitä vaatimuksia välttämättä voida täyttää eläinkaupoissa. Toisin sanoen muista: poikaset ovat sinun vastuullasi ja varaudu siten myös yllättäviin kuluihin (lisähäkkejä, suuret eläinlääkärikulut yms.).

Monesti tavallisen chinchillojen omistajan voi olla vaikea tietää, onko hänen chinchillansa sellainen, että sillä olisi suositeltavaa teettää poikasia. Se, onko chinchillasi lisäännyttämis- tai jalostuskelpoinen, on monen tekijän summa. SLC ry:llä on määritelmä, että näyttelyissä virallisesta eli ulkomuotoluokasta vähintään sinisen nauhan saanut chinchilla on jalostuskelpoinen. Kuitenkin tähän tulee toki suhtautua kriittisesti ja tervettä järkeä käyttäen. Tulee myös muistaa, että pet-luokka on täysin eri asia kuin virallinen luokka (vaikkakaan en missään nimessä halua vähätellä pet-luokkaa -päinvastoin. Pet-luokan idea on kuitenkin täysin eri kuin virallisen). Jos chinchilla saa virallisesta luokasta sinisen nauhan, se on paperilla jalostuskelpoinen, mutta asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Jos tiedät, että chinchillasi taustalla on perinnöllisiä sairauksia tai se käyttäytyi näyttelyissä kuin enkeli, mutta normaalisti on aggressiivinen, on tällaisen eläimen lisäännyttäminen hyvin arveluttavaa, enkä sitä kenellekään suosittele. Jos tällaista eläintä halutaan lisäännyttää, tulee mieleen, ovatko motiivit poikasten teettämiseen oikeanlaiset? Jos chinchilla saa vaihtelevasti näyttelyistä sinistä ja keltaista nauhaa, suosittelen tällöin vielä miettimään jälkikasvun teettämistä. Myös chinchillasi taustat on tärkeä tietää: millaisista eläimistä chinchillasi polveutuu ja millaisissa oloissa se on kasvanut ja elänyt. Jos chinchillan taustat ovat hämärät/hämärän peitossa, on parempi jättää tällaisen eläimen lisäännyttäminen kokonaan, eikä lähteä leikkimään tulella. Jotkut ominaisuudet (esim. sairaudet) saattavat tulla esiin vasta myöhemmissä sukupolvissa: vaikka oma cincusi vaikuttaisi terveeltä, se saattaa silti kantaa vakavia sairauksia (esim. slobbers).

okaisen poikasia teettävän omistajan olisi mielestäni hyvä muistaa seuraava: vain valitsemalla lisäännytettävät chinchillat huolellisesti (vaikka ei kyse olisi edes ns. jalostamisesta), voimme kehittää Suomen chinchillakantaa parempaan suuntaan. Mitä tämä sitten tarkoittaa? Parempi chinchillakanta tarkoittaa ihastuttavampi lemmikkejä sekä luonteensa, terveytensä että ulkomuotonsa puolesta. Joidenkin mielestä ulkomuoto voi olla täysin sivuseikka chinchillassa, mutta ulkomuoto vaikuttaa myös siihen, onko chinchillan edes ”turvallista” saada poikasia (raskauteen liittyy toki aina riski), esim. Chins & Quins -sivustojen mukaan alle 550 grammaisten lyhytrunkoisten naaraiden lisäännyttämisessä on niin suuret riskit, ettei näin pieniä chinchilloja edes kannata lähteä lisäännyttämään. Samojen sivustojen mukaan pitkärunkoinen samanpainoinen chinchilla on kokonsa puolesta lisäännytettävissä. Myös eräs chinchilloja yli 40 vuotta jalostanut kasvattaja on kertonut, että korkeaniskaiset ja kookkaat chinchillat ovat hänen kokemuksensa mukaan parempi luonteisempia kuin pienet ja heikon muotoiset chinchillat.
 

Yleistä chinchillakasvatuksesta

Kasvattajaksi voidaan kutsua henkilöä, joka teettää chinchillanaarallaan poikasia (määritellään Suomen Kani- ja Jyrsijäliitto ry:n kasvattajanimisäännöissä). Jalostus on eläinten suunnitelmallista lisäännyttämistä. Lemmikkieläimillä jalostus käsitetään eläinten ominaisuuksien (terveys, luonne ja ulkonäkö) parantamisena, minkä kulmakivenä toimii rotumääritelmä.

Päämäärä, palaute, pitkäjänteisyys

Tuloksellisen jalostuksen runkona toimii ns. ”Kolmen peen” -sääntö, joka sisältää seuraavat termit: päämäärä, palaute ja pitkäjänteisyys. Tätä sääntöä pidetään helposti itsestäänselvyytenä, mutta sen olemassaoloa voi silti valitettavan usein epäillä. Kun kohdataan vastoinkäymisiä, helposti unohdetaan päämäärä ja pitkäjänteisyys. Vastoinkäymisiin kannattaa varautua, sillä niitä tulee lähes varmasti, mutta niistä on vain selvittävä, otettava opikseen ja pyrittävä korjaamaan se, mikä on korjattavissa. Myös kasvatusta koskevaan palautteeseen (esim. näyttelyissä) suhtaudutaan helposti negatiivisesti, mutta pyri välttämään tällaista ajattelutapaa. Tulee muistaa, että jalostustyöllä tulee aina olla päämäärä, joka tulee pitää mielessä myös chinchillapariskuntia suunnitellessa.

Hyvä päämäärä ei synny ihan hetkessä vaan se muokkautuu ajan kuluessa, sekä siihen tulee koko ajan lisää sisältöä. Alussa esim. päämäärä chinchillan muodosta ja koosta voi olla vain ”hyvä muoto ja hyvä koko”, mutta ajan kuluessa se muokkautuu esim. ”haluan kasvattaa limppumaisia, leveitä, pyöreäpäisiä chinchilloja, jotka pysyvät hyvässä massassa ja ovat kooltaan kookkaita (n. 700 g ylöspäin)”. Kun tunnet rotumääritelmän ja tiedät kasvattamasi värin vahvuudet ja heikkoudet, sinun on helpompi asettaa itsellesi päämäärää. Esim. sapphire-värin kasvatuksen päämäärät ovat varmasti aivan erilaiset kuin black velvet -värin, koska sapphire on tällä hetkellä vielä aika heikko väri ja black velvettiä taas on jalostettu hyvinkin kauan. Jos päämääränä on vain voittaa mahdollisimman paljon ruusukkeita näyttelyistä, tällä ei vielä kovinkaan pitkälle päästä. Tällaisen päämäärään on helppo päästä ostamalla tasokkaita chinchilloja ja käydä keräämässä palkinnot niiden avulla näyttelyistä. Samalla voi jättää pitkäjänteisen ja aikaa vievän kasvatustyön muille.

Päämäärää voi olla vaikea tavoitella yksin ja yhteistyö muiden lajin harrastajien/kasvattajien kanssa onkin kannattavaa. Päämäärä ei kuitenkaan koskaan pyhitä keinoja. Mikään ei oikeuta pitämään chinchilloja poikaskoneina vaan täytyy muistaa, että chinchilla vaatii aina rakkautta ja hellää huolenpitoa, hyvää ravintoa sekä suuren häkin ja liikuntaa. Kannattaa myös pitää mielessä SLC ry:n suositukset poikuemääristä ja niistä saat osviittaa, miten toimia, vaikkakin terve maalaisjärki on aina pidettävä mukana.

Jotta tietäisit, että kasvatustyösi menee oikeaan suuntaan, sinun tulee saada siitä palautetta. Palautetta saat käymällä chinchillanäyttelyissä ja näyttelyttämällä omia kasvattejasi. Näyttelyissä saat palautetta chinchillatuomareilta, mutta myös muilta kasvattajilta. Myös kasvattiesi omistajilta saatu palaute on tärkeä, sillä hehän kasvatustyön tulosta (eli sitä itse chinchillaa) hoitavat ja sen kanssa elävät. Tällöin saat parhaiten palautetta luonteesta ja terveydestä, vaikka näyttelyissäkin nämä asiat huomioidaan. Suurin vaara kasvatustyön kehittymiselle on ns. kennelsokeus (kyseinen termi on koiramaailmasta). Kennelsokeus tarkoittaa, että kasvattaja ei enää pysty erottamaan omissa eläimissään niiden heikkouksia. Kennelsokeuden vuoksia kasvatustyön kehitys loppuu ja ominaisuuksien (luonteen, terveyden ja ulkomuodon) parantaminen ei enää edisty. Pahimmassa tapauksessa kasvatus voi mennä täysin vääränlaiseen suuntaan, joka näkyy sairaina, huonoluonteisina ja heikkoina eläiminä. Kasvattajan tulee siis välttää kennelsokeutta mahdollisimman tehokkaasti. Omia jalostuseläimiä ja kasvatteja kannattaa katsella kriittisin silmin. Älä kuitenkaan sorru ns. ylikriittisyyteen, sillä tällainen kasvattaja ei pysty enää kasvattamaan, koska mikään ei ole riittävän hyvä eläin jalostukseen.



Jalostuseläimet

Ensimmäinen ehto jalostuschinchillalle on, että sen tulee olla ehdottoman terve ja hyväkuntoinen. Ote rotumääritelmästä: ”Chinchillan tulee aina antaa kuva ketterästä ja eloisasta eläimestä. Sen turkin on oltava kiiltävä ja hyväkuntoinen. Chinchillan tulee olla kesy ja puhdas. Sen etuhampaat saavat olla väriltään keltaiset tai oranssit, kasvavat suoraan ja kuluvat tasaisesti. Eläin ei saa olla liian lihava tai laiha.” Lisäksi chinchillan tulee olla hyvässä massassa. Rotumääritelmässä on kerrottu, mitkä chinchillassa ovat hylkääviä virheitä näyttelyissä. Alla olevaan listaan olen koonnut sellaiset rotumääritelmässä olevat hylkäävät virheet, jotka tulee huomioida jalostuksessa.

Yleisvaikutelma: Epämuodostumat, jonkin ruumiinosan puuttuminen.
Jalat: Epämuodostumat, koko jalkapöydän puuttuminen, raajan puuttuminen.
Häntä: Häntä puuttuu, hännän karvoitus puuttuu, kippurahäntä.
Pää: Keskenään eriväriset silmät.
Turkki: Purtu turkki
Väri: Päävärin puuttuminen päästä.
Luonne: Eläimet, jotka purevat kunnolla tai virtsaavat tuomarin päälle.

Kuitenkin chinchillaa, jonka jalka on katkennut ja eläin on tervehtynyt sekä on muuten jalostuskelpoinen, voidaan käyttää kasvatuksessa/jalostuksessa. Samoin voidaan ajatella hännästä: jos se on jouduttu amputoimaan onnettomuuden seurauksena, ei hännättömyys estä siitoskäyttöä, jos chinchilla muuten pärjää hännättömänä ja on terve. Chinchillaa, jolla on kippurahäntä, ei pidä käyttää jalostukseen (poikkeuksena tapaturmasta johtuva poikkeama normaalista hännästä).  Nämä ovat kyllä ääritapauksia, jotka jokaisen kasvattajan on punnittava tapauskohtaisesti. Turkin tai hännän purijaa (varsinkaan naarasta) ei kannata käyttää jalostukseen, sillä poikaset saattavat oppia tavan vanhemmiltaan ”asiaan kuuluvana” käytöksenä. On myös suositeltavaa, ettei chinchillaa, jolla on eriväriset silmät, käytetä kasvatustyössä. Luonne-kohdassa mainitun lauseen ”Eläimet, jotka purevat kunnolla tai virtsaavat tuomarin päälle” on mielestäni ajateltavissa jalostuksen kannalta seuraavasti: chinchilla, joka puree tai pissaa omistajan/hoitajan päälle toistuvasti/usein, ei tule käyttää jalostukseen.

Lemmikkichinchilloja kasvatettaessa luonteen merkitys on erittäin tärkeä varsinkin naarailla. ”Hiirillä tehdyssä tutkimuksessa on todettu hermostuneiden ja arkojen hiirinaaraiden saavan hermostuneita ja arkoja poikasia. Lisäksi tutkimuksessa todettiin hermostuneisuuden ja arkuuden kasvavan sukupolvien myötä. Myös muilla eläimillä on saatu samansuuntaisia tutkimustuloksia.” (Koivu, M., 1998) Täytyykin aina muistaa kiinnittää erityistä huomiota jalostuseläinten luonteisiin. Niiden täytyy olla kilttejä ja helposti käsiteltävissä sekä suht’ rauhallisia, mutta kuitenkin huomioiden lajin luonteenomainen käyttäytyminen.

Jalostuschinchillojen tulisi olla myös ulkomuodoltaan niin hyviä kuin mahdollista ja turkin laatuun tulisi kiinnittää erityistä huomiota. Rotumääritelmää kertoo, millainen chinchillan tulisi olla ja mm. näyttelyissä chinchillatuomarit vertaavat chinchillaa rotumääritelmään. Muista kuitenkin, että oma mielipiteesi jalostukseen ehdolla olevasta chinchillasta on myös tärkeä. Älä käytä jalostukseen sellaista yksilöistä, joista et itse pidä. Jos siis chinchillan luonne tai ulkonäkö ei ole sinun mieleesi, älä käytä sitä jalostukseen. Tärkeä ominaisuus jalostuseläimissä on myös kyky jättää tasaisia poikueita, mikä kertoo vanhempien geeniperimästä. Poikue, jossa on yksi huippuyksilö ja loput ovat heikkoja yksilöitä, on jalostusarvoltaan huonompi kuin poikue, jossa kaikki ovat ”keskivertotasoa”. Kannattaa nimittäin huomioida, että huippuyksilö ei välttämättä periytäkään omia hyviä ominaisuuksiaan jälkeläisilleen vaan periyttää sisarusten huonoja ominaisuuksia. Tasoltaan tasainen poikue enteilee jalostuseläinten kyvystä periyttää tasaisia jälkeläisiä. Jos jalostuseläimet perittävät tasaisesti huonoja ominaisuuksia, kertoo tämä siitä, ettei niitä kannata käyttää jalostukseen.

Lopuksi

Tässä artikkelissa puhuttiin ns. hyvistä/tasokkaista ja heikoista chinchilloista ja niiden ominaisuuksista. Haluan kuitenkin vielä korostaa, että nämä termit ovat käytössä kun chinchilloja ajatellaan kasvatusmielessä. Näillä termeillä ei ole mitään tekemistä kunkin omistajan oman chinchillan lemmikkiarvon kanssa. Jatkoa artikkeliin luvassa!

Lähteet:

Chins & Quins, www.chins-n-quills.com
Koivu Minna, 1998, http://www.gerbiiliyhdistys.fi/gerbiilit/jal1.html
Koivu Minna, http://www.gerbiiliyhdistys.fi/gerbiilit/poik_teet.html